lauantai 29. lokakuuta 2016

Sua kohti navigoin...

 
 
Aamu valkenee kauniin syksyisenä kotimme ikkunasta.
Meri näyttää levolliselta, vaikka vesisade hakkaa pintaan ja tuuli pyörittää syksynlehtiä rannassa.
Kodissa tuoksuu kahvi, kynttilät palaa ja sydämessä kaipuu.
Mieheni on ollut kohta viisi viikkoa merillä.

Jälkikäteen on helppo sanoa, että äkkiähän tämä meni. Tosiasiassa siihen aikaan sisältyy pimeitä öitä kun kaipaa rakastaan vierelle ja lähelle. Värähtelemme toisillemme vaikka tuhansien kilometrien päähän, tuntuu, kuin olisimme ihan vierekkäin,
se fyysinen kosketus vain puuttuu. Henkisesti olemme yhtä.
Anoppini sanoi meille viime kerralla kun olimme siellä, ”aivan kuin silmienne välissä olisi lanka, kun katsotte toisianne”.
Ja se lanka ulottuu kilometrien päähän.

Eikä vain ne pimeät yöt, vaan kaikki päivän pienet tapahtumat haluaisit jakaa oman puoliskosi kanssa. Onneksi meillä on oma päiväkirjamme, jossa kerromme sanoin ja kuvin päivän tapahtumista, näinollen toinen on koko ajan mukana.
Mutta illan hämärtyessä, se kaipuu vain voimistuu ja ikävä hiipii rintaan. 

Nykypäivän teknologia onneksi mahdollistaa puhelut, viestit ja videoyhteydet.
En voi sanoin kuvata tunnetta, kun pitkän päivän päätteeksi näet oman rakkaasi videoyhteyden kautta ja kuulet äänen. Kuinka monta kertaa olenkaan Wellua silittänyt poskesta, parrasta ja suukottanut näytön kautta.

Tämä viisi viikkoa on lähentänyt meitä, olemme tutustuneet toisiimme yhä syvemmin ja sen myötä, tämä rakkaus palaa vielä isommalla liekillä.
Olemme olleet onnekkaita, upeat date nightit ovat maustaneet työviikkoja, joten vattassa olevat perhoset eivät ole päässeet lepäämään.
Vierailessani laivalla, on ollut mukava jättää pieniä ylläreitä Rakkaalle;  kirje tyynylle peiton alle, suihkauttaa omaa hajuvettä tyynyyn….
Minä myös herätin hilpeyttä seikkailemalla ja eksymällä eräässä satamassa jopa kolmeksi vartiksi. Tosin silloin ei niin kovin naurattanut… Laiva löytyi lopulta ja porttivahtikin sai rauhan ;)

Palaa mieleen tunnelmat ja odotukset kymmenen viikkoa sitten, kun Wellu oli tulossa lomille, se jännitys ensitapaamisesta vuosien vuosien jälkeen sekä aavistus siitä, että jotain suurta on tapahtumassa. Voin kertoa, että tunnelma on aikalailla sama nyt; perhoset vattassa ovat valmiina pyrähtämään lentoon ja minun sydämeni odottaa, Rakas saapuu kotiin <3

Elastisen ja Johanna Kurkelan Oota mua-biisi on koskettanut nautista ja romanttista ajatusmaailmaani.
Ensimmäisen kerran kuullessani tämän kappaleen, ajattelin, että tämähän on kuin kotiintulolaulu miehelleni. Ja rakkaat lukijat, kohta on sen aika….

Taas kuljen varjoista puolta
Virta vei pois sun luota
Tuolla jossain kannat huolta,
Annat tukee, ootat ja luotat
En juutu paikallee, mä kuulun maailmalle
Mut sä näytit mulle miten palata voi,
Oot ku majakan lamppu laivalle

Oot valo mun varjois ku varotaan karikoit
Heti ku voin sua kohti navigoin
Tuuliajolle, en tajunnu karttoi
Nyt on reitti valittu tarkoin
Jos oon irti oot tukikohta
Ku karkaan sä kotiin ohjaat
Ääripäitä, mut mä palaan sun luo
Ja lyön mun ankkurin pohjaan

Oota mua
Älä anna valon hiipua
Kun yöhön kaupungitkin katoaa
Ja aallot kallioihin
Lyö ja lyö ja lyö
Oota mua
Vaikka montaa vastaantulijaa
Voisit yhtälailla rakastaa
Täältä kiiruhdan
Sun luo, sun luo, sun luo

Se virta pois vei mut taas
Flow-tilas aalto keinuttaa
Kun menninkäinen näkee päivänsäteen
Se tuntee kummaa leiskuntaa
Ku laval on maailmanvallottaja
Himassa tarviin maadottajan
Sun luo palaan suorinta tietä
Vaik jaloissa parveilis ottajat
Niiden bileis öisin laulan
Sun vierestä löysin rauhan
Vihdoin mul on kiire kotiin
Oota mua, et oo yksin kauaa

Rakas Aviomieheni, tervetuloa kotisatamaan.
Vaimosi.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Ajatuksia mereltä 25.10.2016 - Nainen haaveideni aikakoneesta




Ensitapaamisemme oli siis maaginen. Jotain täysin muuta mitä olen missään, koskaan saati kenenkään kanssa kokenut. Minua itseäni tämä jopa pelotti: Mitä ihmettä nyt tapahtuu? Olen aina ajatellut olevani suhteellisen kokonainen ja tuntevani suunnilleen ne ”puutteet” joita minussa on. Miksi tämä siis kolisee nyt siihen malliin kuin jotain puuttuvaa mitä en ole tajunnut, loksahtaisi paikalleen? En osannut selittää kokemaani itselleni ollenkaan. Kaikki vain tuntui heti oikealta, itse asiassa sekään ei pidä paikkaansa… Kyse oli jostain muustakin kuin pelkistä tunteista. Näin asian koin.

Oon vuosien varrella tutustunu itseeni ja ympäristööni sen verran, että tiedostan kaiken olevan aaltoliikettä / värähtelyä. Jopa niin ikuiselta ja pysyvältä vaikuttava asia kuin metsässä köllöttelevä iso kivi, värähtelee sen muodostavien hiukkasten tasolla. Mikään ympärillämme, itsessämme ja välillämme ei siis ole pysyvää eikä paikoillaan. Tämä on selvää. Jollain tapaa mun on pakko yrittää selittää Ninan kanssa kokemaani yhteyttä tätä kautta. Koen, että me värähdellään samalla tai toisiaan täydentävällä taajuudella. Ja tämän todella aistin, olemme sitten samassa huoneessa tai on välillämme 1000km… Jollain tasolla Nina on koko ajan selkeästi mukana ja kaikki mitä Nina kokee, mä tunnen kokevani myös. Okei, tää värähtelyteoria tuntuu minusta oikeen suuntaselta. Mut oon tajunnut hauskemmankin minua voimakkaasti Ninassa puoleensa vetävän ”pikku pointin”...

Nimittäin, nythän on niin, että Nina on silmissäni NAINEN. Isolla N:llä =) Avataas hiukan mitä tarkotan.

Mä olen koko aikuis-ikäni ollut sitä mieltä, että elän ikään kuin väärässä ajassa. Olen toisinaan tästä kavereilleni puhunutkin, en kyllä tarkkaan muista kenelle? Eli mulla on vahvasti sellainen fiilis, että ns. nykyajan naistyyppi ei todellakaan yleisesti vastaa omia ihanteitani. Voisin kuvitella, että mikäli olisin elänyt vaikkapa 50-60 luvuilla, tilanne olisi kannaltani sopivampi. Tällä en tarkoita sitä, ettenkö olisi vankkumaton tasa-arvon kannattaja miehen ja naisen välillä. Sitä todellakin olen. Mutta minusta liian usein tasa-arvon alttarilla uhrataan ihan turhaan sekä miehisyys, että naisellisuus. Lopputulos on jotain hämmentävää sekametelisoppaa jossa kukaan ei oikein tiedä kuka tai mikä on. Eikä kumpikaan sukupuoli enää osaa pelata vahvuuksillaan. Tähän minun täytyy myös lisätä, etten puhu nyt seksuaalisuudesta. Vaan puhtaasti tasa-arvosta. Minusta seksuaalisuus on jokaisen ihmisen oma asia, eikä mulla ole mitään tarvetta vääntää muiden sisäisistä asioista itselleni edes mielipidettä. Antaa jokaisen kukan kukkia siis tälläkin saralla.

Noniin, eipä rönsytä aiheesta ;) Eli siis olen aina osittain tietoisesti, osittain tiedostamattani pitänyt jollain tapaa vanhoillisen naisellisesta meiningistä. Pidän esim. kohteliaisuudesta, tavasta jolla nainen kantaa itseään naisellisesti, tahattomista maneereista, kauniista vaatteista, huolitellusta ulkonäöstä, ja ennen kaikkea pidän aidosti kultaisesta ja huolehtivasta sydämestä joka mielestäni on naisen tärkein ominaisuus. Olen itsekseni ajatellut jotenkin näin: Olisi perkule pitänyt syntyä 50 vuotta aikaisemmin. Ihailemani ominaisuudet kun eivät tunnu olevan muodikkaita eikä niitä näin tapaa juuri missään. Tästä syystä en ole koskaan edes etsinyt haaveita vastaavaa ihmistä elämääni. Olen tavallaan luovuttanu suosiolla: Ei sellaista ole olemassakaan.

No eipä mitään… Sitten elämääni paukahti muuan Nina. Mä olen tiennyt Ninan ihan nuoresta saakka. Olemme pyörineet Kalajoella eri piireissä ja liipanneet todella läheltä koko nuoruutemme. Tiesin siis millaisesta naisesta on kyse jo ennen kuin Merimaskussa ensi kertaa tapasimme. Mutta, tämä on hassua. Olen aina ajatellut et siinä on nainen, joka on niin totaalisesti eri liigaa mun kanssa ettei kannata edes haaveilla. Niimpä en ole edes haaveillut. Olen tavallaan vain seurannut Ninan elämää etäältä koko elämäni ja ihaillut juuri niitä ominaisuuksia hänessä joista itse pidän. Ninan luonteesta en tosin ole aikaisemmin tiennyt yhtään mitään. Emmehän me kummankaan muistikuvien mukaan ole puhuneet sanaakaan ennen ensimmäistä tapaamistamme tänä syksynä. Mutta, tosiaan. Pelkkä etäältä tämän naisen ”tunteminen” oli saanut minut vakuutettua, että ei ole mun tasolla ollenkaan. Mä en koskaan oikein tiedostanut tätä ajatusmallia ennen kuin nyt, tapaamisemme jälkeen… Aikamoinen rajoittava ajatus, ja tiedostamattomana nimenomaan.

Voin kertoa, että edellä mainittujen asioiden ymmärtäminen on mulle itelleni ISO asia. Olen tajunnut mistä todella pidän ja olen aina pitänyt hölmön egoni takana. Ja toisekseen, herranjumala… Nina on prikulleen sellainen nainen josta olen jossain syvällä itsessäni aina haaveillut. En ole tiedostanut haaveilleeni ja varmasti tästä syystä aiemmat suhteeni ovat olleet hajuttomia / värittömiä / mauttomia tähän verrattuna. En ole itse osannut rakastaa enkä sitä kautta ole osannut olla mitään muutakaan. 37 vuotta kyllä hengissä, muttei elossa… Siltä se taapertaminen näyttää nyt taaksepäin katseltuna. Mutta hei,  eipäs lähetä synkistelemään… Kaikella on tarkoituksensa.

Minusta on maailman siisteintä seurata Ninaa pitkin päivää, tiedättekö. Lempi puuhaani on katsella miten hän kantaa itseään. Huomaan laittavani merkille seuraavia, minua itseäni todella pähkinöiksi vetäviä ominaisuuksia kuten vaikkapa:
Niiaus (kuka nykyään niiaa missään?),
Silmäkulmien pyyhintä yhdellä sormella
Nuhan iskiessä ei kirveelläkään niistä julkisesti (minusta tämä nyt ei välttämättä oo järkevää, mutta söpöä ku toinen on asiasta niin tosissaan)
Sävy sävyyn pukeutuminen, kaikella tapaa
Korkkarit, aina ku suinki vaan mahdollista
Korkkareilla itsensä kantaminen (niin luonnollista, että on varmaan syntynyt korkkarit jalkaan?)
Hame, aina ku mahdollista
Meikkaaminen, tyylikästä
Hiusten laitto, tyylikästä
Käyttäytyminen, tyylikästä
Elämän arvot > täyttä rautaa, ja nimenomaan sellasia etten aluksi edes uskonu todeksi.
Pitää ihanasti huolta itsestään
Kirosanat lähinnä söpöjä. Kuten mm. helvetiks, taikkeri, juukeli… tän tyyppisiä. Mä hoidan meillä sen merimiestyyppisen noitumisen =)

Tän tyyppisiä pienia juttuja on pilvin pimein. En varmasti osaa kaikkea eritellä, eikä ole tietysti tarpeenkaan. Mut joka ainoa päivä mitä vaimoni kanssa vietän, mä pähkinöin milloin mistäkin mitä hän tiedostamattaan tekee. Katselen häntä ja ajattelen: Herranjumala JUST NOIN sää vedät… Ja just näin paljo mää olen tuostaki pikku jutusta pähkinöinä. Nina monesti kysyykin multa ku kattelen häntä, että: Mitä sä kulta mietit? Mä en osaa heittämällä vastata mitään, mutta tuolloin mulla on se ”just noin” hetki menossa. Se uppoaa mielen ohi suoraan sieluun. En osaa vastata Ninalle mitään, sillä hetkellä en edes ajattele…

Loppuun on todettava et se tärkein, eli sydän… Se on muuten paikallaan ja puhdasta kultaa. Tämä siis silloin kun häntä kohtelee oikein. Voin kyllä hyvin kuvitella, että väärin kohdeltuna… en haluaisi tallustella samalla planeetalla ollenkaan. Sillä mitä olen Ninaan ja hänen ihanaan perheeseensä tutustunut, niin ei sieltä varsinaisia ”ihmislapasia” kyllä löydy. Pohjalaista meininkiä senki eestä, mikä sopii kyllä mulle. Elämä on joko suoraan siistiä tai suoraan paskaa, ei mitään välimallin mussutusta / vastuun pakoilua ;) 

Joku viisas on todennu, että elämässä saa juuri sitä mitä tilaa. Mä olen jollain ihmeen konstilla onnistunu tilaamaan tätä… Miten ihmeessä, sitä en todellakaan tajua! Omasta mielestäni oon tyyliin tilannu maitopotut, mutta pöytään tarjoillaanki yhtäkkiä talon hienointa entrecota. Pikkasen siis sellanen hölmistyny fiilis, mut en meinaa reklamoida ;)

Onko vaimosein kenties teleportannut itsensä 50-60 luvulta tähän päivään jonkin suurvallan salaisen kokeen lopputuloksena? Mulla on vahva epäilys jotta ON.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Ensitapaaminen niinkuin minä sen koin...

Minun versioni ensitapaamisesta Tuiskulassa muisteltuna 22.10. 2016 -Nina-

Aamusta alkaen vatsassa liihotteli ainakin sata perhosta.
Ensi yönä me tapaamme ensimmäisen kerran yli 20-vuoteen.
Ajattelen, että kuinka pitkä tästä päivästä tuleekaan ja aloitan tuntien laskemisen…

Aamun pyöritin ajatusta; mitä ihmettä teen ruuaksi?
Olisko ihan peruskotiruokaa vai tartteeko nyt oikeen alkaa gourmet-kokiksi.
Hmm. Naisena tietenkin kilautin kaverille.
Ystäväni ei oikein osannut ottaa menuun kantaa heti.
Pari tuntia myöhemmin hän ystävällisesti laittoin minulle viestin;
*Kuule, keksin mitä ruokaa teet. Laita seksikkäät alusvaatteet ja mene hopeatarjottimelle makaamaan.*
Ystävälleni kiitos tästä vinkistä, varmasti tunnistat itsesi…
Päädyin kuitenkin hyvästä neuvosta huolimatta makaronilaatikkoon.
Yes, peruskotiruokaa, sehän se on tie miehen sydämeen vatsan kautta.

Päivä tuntui pitkältä. Kellon vilkuilu ei yhtään vienyt viisareita eteenpäin.
Kun iltapäivällä Wellu ilmoitti, että on lähtenyt laivalta kohti lentokenttää, tunnevyöry meni läpi koko kropan. Hän on tulossa kotiin <3
Step by step mentiin päivää eteenpäin.
Wellun ilmoittaessa lentokentän ja maan vaihtuessa, sydämessäni tunne kertoi:
Hän on aina askeleen lähempänä minua.
Kun vihdoin kuuden aikaan illalla minä pääsin kotiin, ensimmäinen ajatukseni oli; yhdeksän tunnin päästä tapaamme, nyt tulee kiire!

Olin mielessäni organisoinnut aikatauluni illalle järkevästi.
Missä välissä teen ruuan, milloin menen saunaan ja sitten tietenkin rentoutuneena alan valmistautumaan elämäni tärkeimpiin treffeihin. Kyllä, siltä se tuntui heti. Minä tiesin jo silloin, että tuleva tapaaminen tulee mullistamaan minun maailmani.

No arvatenkaan järkevästä suunnitelmasta ei meinannut tulla mitään!
Jännitys oli käsinkoskeltavaa. Menin edestakas asunnossa ja välillä istuin alas haaveilemaan. Ihanat ystäväni olivat onneksi puhelimen päässä ja kihersivät pitkin iltaa jännittämiselleni.

Illan hämärtyessä, kynttilänvalojen loisteessa lämmintunnelma leijui kotona.
Kuin kotikin olisi odottanut jotain mikä sieltä oli puuttunut kokoajan.

Ruuantuoksun vallatessa asunnon, minä nautin saunan pehmeistä löylyistä tehden kaikenmaailman hemmotteluhoitoja itselleni.
Tiedättehän te sen, kun nainen valmistautuu treffeihin, mitä kaikkea rituaaleja siihen kuuluukaan.

Aistin edelleen kaikki tuntemukset voimakkaasti sen illan tapahtumista; vattassa perhosia ja kuinka sydämeni sykki polttaen rinnassa.
Kunpa voisin verkkokalvoiltani välittää sen kuvan lämpimästä tunnelmasta kodissa, jossa kynttilöitä palaa kymmeniä ja minä odotan elämäni rakkautta kotiin <3

Yöllä 0100 minulla alkaa olemaan kaikki valmista.
Istun olohuoneessa kynttilänvalossa, jännitys värisee koko kehossani, sydän pamppailee ja veri kohisee suonissani.
Tiedän, että Wellu on ajamassa Porvoosta kohti Merimaskua.
Luon katseeni tähtitaivaalle olohuoneen ikkunasta ja kuiskaan toiveen universumille;
anna rakkaani tulla turvallisesti kotiin. Kyllä, rakkaani turvallisesti kotiin. Olen odottanut niin kauan.
Sydämessäni minä tiesin, että tässä hän on. Elämäni rakkaus.

Ennenkuin me aloimme kirjoittelemaan Wellun kanssa, olin kovin kyllästynyt elämääni ja eräänä iltana nukkumaan mennessä kuiskasin enkeleille toiveeni; Jos minulle on tarkoitettu joku ihminen tähän rinnalleni kulkemaan ja aidosti rakastamaan, antakaa hänen tulla elämääni nyt.
Vai onko todella niin, että minut on luotu elämään yksin?
Ja kuinka ollakaan, pari päivää tämän jälkeen facebookin inboxiin saapui viesti josta tämä kaikki alkoi…

Wellu ehdotti minulle matkalta, että ota lasi viiniä jännitykseen.
En halunnut. 
Me olimme aloittaneet tutustumisen vesiselvänä ja niin se viedään loppuun saakka.

Koska olin tietenkin pukeutunut jo mekkoon, 
laittanut kiharat hiuksiin valloilleen ja meikit täydellisin vedoin, 
en voinut mennä torkkumaankaan.
Paitsi, ellei… kyllä! Päätin mennä sängyn päälle ”ruumisarkku-asentoon” levähtämään, 
jotta en sotkisi meikkiä ja hiuksia.  Laitoin puhelimen rinnanpäälle, jotta kuulen kun Wellu soittaa. No, en tietenkään saanut torkuttua vaan aloitin määrätietoisen hiippailun pitkin asuntoa korkojen kopistessa lattiaa vasten.

0315 auton valot vilahtivat olohuoneen ikkunaan.
Tuntui kuin tuhat perhosta olisi lähtenyt lentoon vattassani, sydän hypähti kurkkuun ja koko kehoni värähteli.
Hengähdin syvään parikertaa ja menin avaamaan oven ja odottamaan…

Kuulin askeleiden lähestyvän soratiellä, ajattelin itsekseni, että ompas vahvan miehen askeleet ja huuleni taipuivat vienoon hymyyn. Askeleet lähestyivät. Pian näin pihavalon loisteessa hahmon pihaportillani. En tiedä mitä tapahtui, maailmani sumeni… Seuraava muistikuva on eteisestä kun katson Wellua silmiin. Kuinka komea hän onkaan, tuikkivat tummat silmät ja samettinen ääni. Kiedoin käteni Wellun kaulalle, painoin pääni hänen kaulakuoppaansa ja kuiskasin korvaan; älä koskaan mene pois. Tunsin hänen kätensä lantiollani ja tuntui, että sulan siihen paikkaan.

Kun huulemme kohtasivat ensimmäisen kerran, ne oli kuin valettu toisiaan varten.
Täydellinen ensisuudelma.
Minä jopa uskon, että klassisesti toinen jalkani nousi ylös…

Jotenkin siitä eteisestä siirryimme keittiöön.
Katsoimme toisiamme, tärisimme ja hengitys salpautui.
Me olimme keittiössä varmaan vartin, katseemme harhailivat. Silmiemme ujosti kohdatessa, tuntui kun puna nousi poskille ja jännitti niin saakeliks.
Päätimme, että nyt otamme pikku napanderit. Jääkylmää jekkua shotit ja sitten mennään sohvalle istumaan ja tutustumaan.
Minä tietenkin tärisevin käsin ojensin jekkupullon Wellulle ja hän tärisevin käsin kaatoi ohi shottilasin valkoiselle liinalle.
Hermostunutta kiherrystä ja säkenöiviä silmiä, sitä se oli.

Kun katseemme kohtasivat istuessamme sohvalla, me tiesimme; tässä se on.
Aito oikea rakkaus, jota molemmat olivat odottaneet koko elämänsä.

Ja rakkaat lukijat, 
me muistimme uunissa jälkilämmöllä muhineen makaronilaatikon vasta kahden päivän päästä.


I look at You and see the rest of my life in front of my eyes <3 




lauantai 15. lokakuuta 2016

Ensitapaaminen niinkuin aviomieheni sen koki...

Mun versioni ensitapaamisesta merellä muisteltuna 15. 10. 2016 - Wellu- 

Viikon kirjeenvaihdon jälkeen koitti vihdoin lomille lähdön aika. Saavuimme laivalla Gdanskiin, josta meille oli varattu lennot Köpiksen kautta Helsinkiin. Kippari huikkasi laakongilla mulle jotenkin näin: "On se hyvä, että sinäki pääset nyt lomille. Eihän sulla ole kupoli ollu enää viikkoon töissä...". Eipä miekkonen tiennyt kuinka oikeassa oli. Myhäilin itsekseni, kukaan ei tiennyt millaisen sisäisen pommin olin kokenut viimeisen viikon aikana pelkän kirjeenvaihdon seurauksena.

 Tulevat lennot, lentokentät ja turvatarkastukset menivät kuin unessa. Helsinki-Vantaalta otimme porukalla taxin Porvooseen, jossa hyppäsin kotiloon ja aloitin matkani kohti Merimaskua. Olimme sopineet treffit Ninan kotiovelle... Tiuku repi viisareitaan 0100 tienoilla kun painoin tallan pohjaan ja suuntasin kotilon kohti Turkua.

Matka taittui infernaalisessa metelissä. Kotilo kun ei mun ”vähemmän on enemmän” periaatteiden mukaisesti tosiaan ole viimeisintä huutoa. Moottoritiellä harrastetun ”lievän” ylinopeuden aiheuttamaa meteliä piti yrittää kompensoida täysin laaduttoman äänentoistojärjestelmän kanssa. Muistan kuinka mua nauratti se mekkala. Kotilo huusi tietysti hoosiannaa, radio milloin mitäkin ja kuski kiljui onneaan sinne sekaan ku "hyvä biisi" sattu kohdalle. Sille matkalle sattui epätavallisen monta hyvää biisiä... Wonder why?

Kaikesta mekkalasta ja oheistoiminnasta huolimatta jännitys kasvoi joka kilometrillä. Hiljaa itsekseni olin varma, että jotain täytyy tapahtua enkä pääse koskaan perille. Eihän elämä voi mennä näin täydellisesti… Odottelin, että missä kohtaa se hirvi pomppaa metsästä syliin tai vastaan tulevan rekan kuljettaja nukahtaa rattiin. Vasta Naantalin ohitettuani aloin uskoa, että tämä saattaa olla totta. Mä tosiaan näen tän olennon joka on pelkillä kirjoituksillaan mullistanu mun maailmani totaalisesti. Olin pähkinöinä... Niin pähkinöinä, että ennen Rymättylän saarelle johtavaa Särkänsalmen siltaa, mun oli pakko vetää kotilo bussipysäkille parkkiin. Siinä kirpeässä yössä hipsin muutaman kerran autoa ympäri ja fyysisesti "tuuletin" elämäni hienoutta kotilon vilkkujen oranssissa sykkeessä . En unohda tuota hetkeä koskaan. 

Sanomattakin selvää et tässä vaiheessa jännitti jo niin et meinasin seota. Toivoin niin, että mulla olis ollu edes joku pieni "näkäräinen" miestä vahvempaa autossa mukana. Olisin voinut ottaa hetken iisisti ja hörpätä rohkaisumaljan perille päästyäni. Vaan eipä ollut... Tää piti hoitaa loppuun saakka vesiselvänä ja jännityksestä palasina. Hyvä niin, sillä koko juttu oli aloitettu täysissä sielun &  ruumiin voimissa alunperinkin. Tämä sopi siis tyyliin... En koskaan ole jännittäny elämässäni mitään niin paljon. Voin palata tätä kirjoittaessani helposti siihen fiiliksen. Pulssi nousee kattoon  & suonissa kohisee pelkästään muistelemalla noita hetkiä.

Perille päästyäni pysäköin kotilon vanhan lähikaupan pihaan ja sammutin moottorin. Istuin hetken pimeässä ja kuuntelin, siis kuuntelin veren kohinaa suonissani ja sydämen jyskettä rinnassani. Mä tiesin, että nyt oon jonku sellasen äärellä missä en ole koskaan ennen ollut... Kaikki oli niin selvää.

Kokosin itseni ja astuin ulos autosta. Heitin urheilukassin olalle ja vedin keuhkoihini raikasta ilmaa. Oli pimeä ja rivitalon himmeät pihavalot loivat hienon tunnelman soraiselle pihatielle, jota pitkin nyt astelin kohti kotia. Niin juuri ajattelin... Kohti kotia. Hassua, enhän ollut koskaan edes käynyt täällä. Yritin hälventää jännitystä keskittymällä askeleisiin, muistan niistä varmasti jokaisen erikseen lopun elämääni. Samoin muistan tuon yön hiljaisuuden ja hiekan rahinan jalkojeni alla.

Katseeni etsi pimeässä rautaporttia sekä pihalla kuulemma majailevaa punaista polkupyörää. Sitten näin ne... Olin perillä. Huomasin etuoven olevan auki & oven suussa keltaisen valon luoman silhuetin. Kaunein silhuetti mitä mä tulen ikinä näkemään. Muistaakseni se kauneus sanoi "MOI"? En ole varma, sillä tässä vaiheessa sisälläni tapahtui niin paljon, että kaikki on enemmän tai vähemmän sekavaa. Sen muistan, että rautaportti aiheutti pilkkopimeässä uskomattomia ongelmia. Minusta tuntui, että sähläsin lukkomekanismin kanssa vartin... Oikeammin ehkä sekunnin, mut aika oli totaalisesti pysähtynyt paikoilleen. Vihdoin sain portin perässäni suljettua ja käännyin kohti minua ovella odottavaa silhuettia. En muista ollenkaan kävelleeni ovelle, mutta varmaankin sain niin tehtyä, sillä seuraava muistikuva on kun pudotan urheilukassin eteiseen. Nousen ylös, katson silhuettia joka on saanut nyt silmissäni täydellisen kauniit muodot. Lasken käteni tämän kauniin olennon lanteille ja totean, että tämä on totta. Ja minkä totean olevan totta, on jumalattoman paljon upeampaa mitä olen viikon aikana kyennyt kuvitella. Meinaan seota tajutessani tämän. Samassa tuo ihana olento halaa minua... minä halaan sitä... ja kuulen sen kuiskaavan korvaani "Älä koskaan mene pois". Elämäni kohokohta on ehdottomasti ja isolla marginaalilla tässä. Sillä hetkellä tästä minua halaavasta fantasiaolennosta kuoriutui ihanin todellinen ihminen mitä mä olen koskaan tavannut. Ja sillä hetkellä mä tiesin, että tässä on myös elämäni ensimmäinen aito rakkaus. 

Ensimmäinen yhteiskuva




maanantai 10. lokakuuta 2016

Kaakaolla ja korvapuustilla 1993-94

Vuonna 1993-94 lukiossa meitä kiikkui ruotsin tunnilla takarivissa viisi tyttöä.
Voi sitä kikatusta ja sipinää,
 toki opiskeltiinkin kovin Malisen Hanneksen mieliksi.

Vapaa-ajalla tyttöjen kanssa menimme Miialle yläkertaan hänen huoneeseen, 
varmaan meikkaamaan,  kuuntelemaan musiikkia ja juttelemaan pojista. 

Tuolloin alakerran keittiössä istui kaakaolla ja korvapuustilla kaksi poikaa;
Miian pikkuveli sekä hänen paras kaverinsa Wellu. 
Olivat olleet kiipeilemässä puissa, sekä ampumassa jouskarilla. 
Siinä välipalan huumassa oli kuulemma kiva lukea Aku Ankkoja. 

Pojat olivat katselleet, että sieltä ne pelottavat isot tytöt taas tulevat 
ja rymistelevät jälleen vintille meikkaamaan. 
Kokivat parhaaksi kääntää katseen Aku Ankkaan ja olla ihan hiljaa. 
Eihän niille isoille tytöille uskalla edes jutella. 

Enpä tiennyt silloin yläkertaan mennessäni, 
että niin liki oli tuleva aviomieheni.
Nuoruusiällä tuo 3-v ikäero voi olla aika merkittävä.

Näin 23-vuotta myöhemmin tämä tarina saa hymyilemään.
Taidanpa jokupäivä yllättää mieheni välipalalla....
kaakaota ja korvapuusteja. 


Tältä se pelottava iso tyttö näytti lukio-aikana :) 
Trendi tuntui olevan raflaavat kuosit ja isot korvakorut, 
unohtamatta tuota nuoruuden "juppikumpua" etuhiuksissa. 
Voi luoja. 
Olet sinä Rakkaani löydön jo silloin tehnyt ;)

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Försti kynnet


Se, että Rakas Mieheni on merillä, 
ei tarkoita sitä ettemmekö voisi tehdä silti yhdessä asioita.

Tänään yhteinen projektimme oli försti kynnet.
Mieheni suunnitteli ja minä toteutin. 



Vain mielikuvitus on rajana yhdessä tekemiseen välimatkasta huolimatta <3 


Runoileva Merikarhuni

Sunnuntai valkenee hiljalleen...
Upea herätys tähän uuteen päivään, 
sydämeni on täynnä rakkautta.
Minä rakastan sinua Wellu <3 


Tyyni meri lipuu allani, sama tyyneys valtaa mieleni.
Kuin idästä orastava auringon kajo, olet sä elämäni valo.
En koskaan kuvitellut löytäväni tällaista, sä oot tehnyt elämästä elämisen arvoista.
Kaikesta tästä mä olen sulle ikuisesti kiitollinen, annathan mun olla sulle kaiken arvoinen?
Rakastan sua, niinkuin sä rakastat mua...
Hyvää huomenta kaunokainen 💕
T:Runoileva merikarhusi


lauantai 1. lokakuuta 2016

Valkosipulietanoista Tuiskulaan


Elämäni mullistui eräänä loppukesän iltana, kun legendaarisesti facebookin inboxiin tuli viesti;
" Voi olla hölmö kysymys, mutta lähdetkö kanssani valkosipulietanoille joku kerta? En tiedä minne ja milloin...."
Sydämeni sykähti, tämä ihana mies, kenet olin nuoruudesta asti tiennyt pyysi minua ulos.
Empimättä vastasin myöntävästi. 
Olin kovin otettu, sillä minä olin ensimmäinen nainen hänen elämässään, ketä hän pyysi ulos. 



Meillä on kaksi kotia, Tuiskula täällä Taivassalossa, ihana mökki kalliotontilla lähellä merta, sekä city-kotimme Merimaskussa, rivari ihan meren rannalla. 
Nautimme eri asioista näissä erilaisissa kodeissa, siksi ne tuovat mielenkiintoa arkeen. 

Tänään olen nauttinut syyssäästä Tuiskulassa.
Siihen on kuulunut treeniä ja joogaa omalla kalliolla lammen rannalla. 
Upeasti aurinko killitti taivaalla ja luonto jutteli lempeästi. 
Kauniin sään innoittamana jatkoin vielä puutöissä ulkona Olivian viilettäessä pitkin pihaa omissa puuhissaan. 






Tämän päivän kruunaa puukiukaan lempeät löylyt.