lauantai 15. lokakuuta 2016

Ensitapaaminen niinkuin aviomieheni sen koki...

Mun versioni ensitapaamisesta merellä muisteltuna 15. 10. 2016 - Wellu- 

Viikon kirjeenvaihdon jälkeen koitti vihdoin lomille lähdön aika. Saavuimme laivalla Gdanskiin, josta meille oli varattu lennot Köpiksen kautta Helsinkiin. Kippari huikkasi laakongilla mulle jotenkin näin: "On se hyvä, että sinäki pääset nyt lomille. Eihän sulla ole kupoli ollu enää viikkoon töissä...". Eipä miekkonen tiennyt kuinka oikeassa oli. Myhäilin itsekseni, kukaan ei tiennyt millaisen sisäisen pommin olin kokenut viimeisen viikon aikana pelkän kirjeenvaihdon seurauksena.

 

Tulevat lennot, lentokentät ja turvatarkastukset menivät kuin unessa. Helsinki-Vantaalta otimme porukalla taxin Porvooseen, jossa hyppäsin kotiloon ja aloitin matkani kohti Merimaskua. Olimme sopineet treffit Ninan kotiovelle... Tiuku repi viisareitaan 0100 tienoilla kun painoin tallan pohjaan ja suuntasin kotilon kohti Turkua.



Matka taittui infernaalisessa metelissä. Kotilo kun ei mun ”vähemmän on enemmän” periaatteiden mukaisesti tosiaan ole viimeisintä huutoa. Moottoritiellä harrastetun ”lievän” ylinopeuden aiheuttamaa meteliä piti yrittää kompensoida täysin laaduttoman äänentoistojärjestelmän kanssa. Muistan kuinka mua nauratti se mekkala. Kotilo huusi tietysti hoosiannaa, radio milloin mitäkin ja kuski kiljui onneaan sinne sekaan ku "hyvä biisi" sattu kohdalle. Sille matkalle sattui epätavallisen monta hyvää biisiä... Wonder why?



Kaikesta mekkalasta ja oheistoiminnasta huolimatta jännitys kasvoi joka kilometrillä. Hiljaa itsekseni olin varma, että jotain täytyy tapahtua enkä pääse koskaan perille. Eihän elämä voi mennä näin täydellisesti… Odottelin, että missä kohtaa se hirvi pomppaa metsästä syliin tai vastaan tulevan rekan kuljettaja nukahtaa rattiin. Vasta Naantalin ohitettuani aloin uskoa, että tämä saattaa olla totta. Mä tosiaan näen tän olennon joka on pelkillä kirjoituksillaan mullistanu mun maailmani totaalisesti. Olin pähkinöinä... Niin pähkinöinä, että ennen Rymättylän saarelle johtavaa Särkänsalmen siltaa, mun oli pakko vetää kotilo bussipysäkille parkkiin. Siinä kirpeässä yössä hipsin muutaman kerran autoa ympäri ja fyysisesti "tuuletin" elämäni hienoutta kotilon vilkkujen oranssissa sykkeessä . En unohda tuota hetkeä koskaan. 



Sanomattakin selvää et tässä vaiheessa jännitti jo niin et meinasin seota. Toivoin niin, että mulla olis ollu edes joku pieni "näkäräinen" miestä vahvempaa autossa mukana. Olisin voinut ottaa hetken iisisti ja hörpätä rohkaisumaljan perille päästyäni. Vaan eipä ollut... Tää piti hoitaa loppuun saakka vesiselvänä ja jännityksestä palasina. Hyvä niin, sillä koko juttu oli aloitettu täysissä sielun &  ruumiin voimissa alunperinkin. Tämä sopi siis tyyliin... En koskaan ole jännittäny elämässäni mitään niin paljon. Voin palata tätä kirjoittaessani helposti siihen fiiliksen. Pulssi nousee kattoon  & suonissa kohisee pelkästään muistelemalla noita hetkiä.



Perille päästyäni pysäköin kotilon vanhan lähikaupan pihaan ja sammutin moottorin. Istuin hetken pimeässä ja kuuntelin, siis kuuntelin veren kohinaa suonissani ja sydämen jyskettä rinnassani. Mä tiesin, että nyt oon jonku sellasen äärellä missä en ole koskaan ennen ollut... Kaikki oli niin selvää.



Kokosin itseni ja astuin ulos autosta. Heitin urheilukassin olalle ja vedin keuhkoihini raikasta ilmaa. Oli pimeä ja rivitalon himmeät pihavalot loivat hienon tunnelman soraiselle pihatielle, jota pitkin nyt astelin kohti kotia. Niin juuri ajattelin... Kohti kotia. Hassua, enhän ollut koskaan edes käynyt täällä. Yritin hälventää jännitystä keskittymällä askeleisiin, muistan niistä varmasti jokaisen erikseen lopun elämääni. Samoin muistan tuon yön hiljaisuuden ja hiekan rahinan jalkojeni alla.



Katseeni etsi pimeässä rautaporttia sekä pihalla kuulemma majailevaa punaista polkupyörää. Sitten näin ne... Olin perillä. Huomasin etuoven olevan auki & oven suussa keltaisen valon luoman silhuetin. Kaunein silhuetti mitä mä tulen ikinä näkemään. Muistaakseni se kauneus sanoi "MOI"? En ole varma, sillä tässä vaiheessa sisälläni tapahtui niin paljon, että kaikki on enemmän tai vähemmän sekavaa. Sen muistan, että rautaportti aiheutti pilkkopimeässä uskomattomia ongelmia. Minusta tuntui, että sähläsin lukkomekanismin kanssa vartin... Oikeammin ehkä sekunnin, mut aika oli totaalisesti pysähtynyt paikoilleen. Vihdoin sain portin perässäni suljettua ja käännyin kohti minua ovella odottavaa silhuettia. En muista ollenkaan kävelleeni ovelle, mutta varmaankin sain niin tehtyä, sillä seuraava muistikuva on kun pudotan urheilukassin eteiseen. Nousen ylös, katson silhuettia joka on saanut nyt silmissäni täydellisen kauniit muodot. Lasken käteni tämän kauniin olennon lanteille ja totean, että tämä on totta. Ja minkä totean olevan totta, on jumalattoman paljon upeampaa mitä olen viikon aikana kyennyt kuvitella. Meinaan seota tajutessani tämän. Samassa tuo ihana olento halaa minua... minä halaan sitä... ja kuulen sen kuiskaavan korvaani "Älä koskaan mene pois". Elämäni kohokohta on ehdottomasti ja isolla marginaalilla tässä. Sillä hetkellä tästä minua halaavasta fantasiaolennosta kuoriutui ihanin todellinen ihminen mitä mä olen koskaan tavannut. Ja sillä hetkellä mä tiesin, että tässä on myös elämäni ensimmäinen aito rakkaus. 

Ensimmäinen yhteiskuva




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti