perjantai 30. joulukuuta 2016

Paluu juurille--- vahvat naiset


Häiden jälkeen matkasimme kotikonnuillemme lomailemaan kummankin emokotiin.
Ensimmäisenä iltana Wellun äidin luona mennessämme saunaan anoppi huikkaa minulle, että on tehnyt jalkakylvyn lauteille valmiiksi. Tuumasi silmät tuikkien tietävänsä kuinka jalkoja särkee kun on ollut korkokengät koko päivän jalassa. Minä tietenkin ihan otettuna kiipustin lauteille ja upotin jalat lämpimään veteen... 
Ensimmäisen Kalajoella vietetyn yön jälkeen mieheni tuumaa minulle; "olen ilmeisesti mennyt naimisiin äitini kanssa" ja hymyilee pöllämystyneenä.

Odottakaas kun valotan teille tätä vähän....
Jostain kumman syystä minun naiselliset maneerini saavat mieheni aivan sekaisin :D
 Miksi? 

No mieheni sai asialle selvyyden kun vaimo asettui taloksi anopin kanssa samaan huusholliin. 
Tämän yhtäläisyyden huomasi kyllä vaimokin, kun anopin kanssa laitoimme samanlaisia lämpörullia päähän saadaksemme kiharapilven aikaiseksi, sekä meikit asettuivat niin nätisti vierekkäin riviin. Tälläsimme ittemme autoon, me anopin kanssa etupenkille ja rakas mieheni taakse. Lähdimme jo liikenteeseen kun aloin ääneen harmittella unohtaneeni aurinkolasit anoppilan pöydälle. Wellu kummastuneena sanoi takapenkiltä, että mitä sitten? Eihän täällä edes paista. Jolloin vilkaisimme anopin kanssa toisiamme ja tuumasimme yhteen ääneen; ne olisi tullutkin hiuspannaksi ja kikatukset päälle. Samaiselle dinnerille valmistautuessani pohdin ääneen että kummanväriset korkkarit yhdistän mekkooni, beiget vai siniset? Johon epäröimättä anoppi sanoi, että beiget, ovat samanväriset jalkojen kanssa, näyttää sääret pidemmiltä ja taas kikatettiin mieheni pudistellessa hölmistyneenä päätään.
Kävin tuossa yksi ilta hakemassa anopin Turusta bussi-asemalta, hän saapui meille kyläileen. Niin kotoisasti hän tuli bussista ulos baskeri päässä ja sivuponnari hiuksissa, sekä kengissä korot! Kuin olisin itseäni katsonut! Kyllä minua hymyilytti :)
Meillä on Maikun kanssa todella paljon yhtäläisiä tapoja, sekä samanlainen maku koruissa (mm. isoja näyttäviä koruja), kengissä (aina korkkarit, jopa kotikenkinä) ja pukeutumisessa.
Ja kuinka hullulta kuulostaakaan, mutta katsoessani anopin valokuvia ajalta, jolloin hän oli minun ikäseni, jopa minä näen yhtäläisyyttä. 
Mikä on todennäköisyys, että löydät elämäsi rakkauden ja hänen äitinsä on juuri kuin sinä itse? 

Eikä samanlaisuus ole vain maneereissa tai vaatteiden, assessorien ja huoliteltavuuden parissa.
Mikä tärkeintä, me olemme vahvoja pohojalaisia naisia, joita ei pikku puhurit hetkauta minnekkään. Olemme anopin kanssa tuumanneetkin yhteen ääneen, että kyllä Wellu on tarvinnutkin aidon kotikonnun "Justiinan" vaimokseen, ei hänen kanssa kaupunkilaisheitukat pärjää :D 
Yllättäen mieheni on allekirjoittanut saman sanonnan.
Niin usein olen miehelleni sanonut:

A man who treats his woman like a princess is proof that he has been raised by a queen. 
 
 

torstai 29. joulukuuta 2016

25.09.2016 Saaristounelmaa


Siitä lähtien kun päätin muuttaa elämäntyyliäni ja ”downshiftata” itseni Taivassalon rauhallisiin maisemiin, oli mielessäni kytenyt ajatus yöpymisestä asumattomassa saaressa. Ihan erämies tyyliin siis. Vene, notski, teltta / loue ja jotain yksinkertaista naposteltavaa. Olin haaveillut tällaisesta reissusta jo kahden kesän ajan. Mutta syystä tai toisesta en ollut koskaan toteuttanut haavettani. Mahdollisuuksia toteuttamiseen olisi ollut vaikka joka kesäpäivä, mutta ei… Haave pysyi haaveena mielessäni ja toteutus antoi odottaa jotain.

No, nythän mä tiedän tasan mitä se antoi odottaa… Oikeaa seuraa ;)

Syksyn viimeisinä lomapäivinä päätimme ottaa Ninan kanssa härkää sarvista ja toteuttaa haaveeni. Olimme asiasta intona. Minä tietysti syystä, että nyt toteutetaan yksi isoimmista ”fiilistelyistäni” mitä olin ympäröivää saaristoa kohtaan tuntenut. Nina varmaankin oli innoissaan lähinnä koko kokemuksen ainutlaatuisuudesta hänelle itselleen. Jälkeenpäin meitä on naurattanu ihan saakelisti se, kun reissua edeltävässä tuoksinassa kysyin Ninalta:

”Kulta, ku tilaan varustelekasta retkeilykamaa, niin mitä sää tarttet?”

No eipä ollu tuolloin vielä hajuakaan miten absurdi koko kysymys oli. Vähän sama ku Nina olis multa kysynyt jotta:

”Kulta, menen meikkiostoksille… Mitä sinä tarvit?”

No eihän mulla tietty olis ensimmäistäkään käryä yhdestäkään tuotteesta. Sittemmin on nimittäin käynyt ilmi, että tää saaristotelttakokemus oli rakkaalle vaimolleni ensimmäinen ns. oikea ”eräily”. Lapsuuden pihatelttailuja kun ei lasketa. Kuinka hienoa kokea jotain tollasta ihan ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen kerta se oli minullekkin, saaressa.

Tarkoituksenamme oli lähteä aamulla vain ajamaan saaristoon ja valita kohde täysin fiilispohjalta. Ainoa kriteeri oli, että asumaton pitäisi saaren olla. Aamulla venettä pakatessa kävi nopeasti selväksi, ettemme lähtisi suuremmille aukoille urheilemaan, sillä tuuli oli yllättävän navakkaa. Puikkelehdimme hetken Teersaloa kohti ja löysimmekin nopeasti oivallisen niemenkärjen jonne rantautua. Vene kiinni kaislikkoon ja kamat rantaan.

Universum tuntui olevan puolellamme sään suhteen, sillä pian rantauduttuamme keli parani huomattavasti ja saimme nauttia iltapäivän ja illan komeassa auringon paisteessa. Ruuaksi olimme pakanneet mukaan lohifileen ja perunoita. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee? NAM! Olisihan se tietty ollut komeeta jos tuon lohen olisi itse napannut merestä… Mutta kalastajan vika antaa meikäläisessä odottaa itseään. Kuin myös fileeraustaidot. Parempi siis näin: Kala.. ihan itse kaupasta pyydettynä ;)

Pystytimme pienen leirimme niemen kärkeen, se tuntui ja näytti paikkana täydelliseltä. Sytytimme nuotion, valmistimme ruuan ja nautimme sen illan hämärtyessä ympärillämme.




En koskaan unohda tuota iltaa. Istuimme tunteja nuotion loimussa sylikkäin. Tuijottelimme tyyntä merta, tähtiä ja toisiamme. Nautiskelimme tinapikareista rakkaan naapurimme valmistamaa erinomaista kotiviiniä ja puhelimme niitä näitä. Ilta oli aivan tyyni ja uskomattoman lämmin…





Kaikki ympärillämme oli täydellistä ja me siinä mukana, täydellisen onnellisina. Muistan ajatelleeni ”tämä oli tässä”. Voisin vaikka seuraavalla sekunnilla vetää vimosen henkoseni ja tekisin sen onnellisena miehenä. On melkosen huumaavaa kokea tuollasta onnea. Tuossa illassa ei edes ollut egolle tyypillistä ”kumpa tämä ei loppuisi koskaan” epätoivoa mukana. Oli vain onni nyt, onni seuraavassa hetkessä, ja seuraavassa… Jos pitäisi luetella elämänsä kohokohtia, niin sinne lukeutuisi ehdottomasti tämä ilta kokonaisuudessaan. Ja mun ei tarvi erikseen kysyä vaimoltani, tiedän että hän tuntee sisällään aivan samoin. Se oli MEIDÄN reissu… Se kesti vain yhden päivän, illan ja yön. Mutta se löi laudalta heittämällä kaikki koskaan tekemäni matkat. Se löi ne laudalta sekä budjetin pienuudessa, että kokemuksen voimakkuudessa. Aikamoinen yhdistelmä ;) Raha ei todella tuo onnea… 


Oon tosi kiitollinen siitä, että koin tämän kaiken oman puoliskoni kanssa. Mikään muu resepti ei olisi toiminut näin. Ilman rakasta vaimoani, koko reissu olisi ollut kuin kotiviinin valmistus ilman käymisreaktiota. Joo, voihan sen mehun pullottaa ja kutsua sitä viiniksi… Muttei siitä mitään säväreitä kyllä saa. Vertasinko juuri rakasta vaimoani hiivaan? Käymisreaktioon? Humaltumiseen? Kömpelöä, jopa moukkamaista? Mutta mä olenkin mies ja siten totaalisen syyntakeeton tällaisissa jutuissa. 

Lisäksi, mä olen kyllä ehdottoman humaltunut vaimostani… Aivan ”Lärvätsalo GO GO”  & ollut jo 4kk. putkeen… Enkä muuten meinaa koskaan toivottaa krapulaa tervetulleeksi ;)









tiistai 27. joulukuuta 2016

Merellinen joulu 2016



Kiitos universumin, me saimme viettää täydellisen ensimmäisen joulun yhdessä.
Kuinka sattuikaan, aatonaattona laiva saapui Naantalin satamaan ja me alotimme joulunvieton Merimaskun kodissamme joulusaunalla. 

Kun rakas mieheni tämän jälkeen seilasi Naantalista Porvooseen aatoksi, minä huristelin autolla perässä. Jouluaaton aloitimme glögillä ja herkuilla, sekä siirryimme messin lämpöiseen tunnelmaan syömään herkullisen jouluruuan. Pöydät olivat katettu kauniisti, eksoottinen kukka koristeltu kuuseksi, sekä somat joulupaketit merimiehille ja -naisille siellä alla....

Ne ketkä eivät vielä tiedä, joulutortut ovat suurta herkkuani. Laivalla ne olivat täydellisiä! Muutaman kerran tuli lähetettyä mieheni messiin "torttuvarkaisiin" vaimolle :D

Nauroimme iltapalalautasille, miehelläni kinkkua kosolti, minulla ruokaympyrä rakentui joulutortusta, piparista sekä suklaasta. 
 
 Kun jouluyönä hipsuttelin 0400 mieheni seuraksi komentosillalle, sisimmässäni tunsin paluun lapsuudenjouluihin, se jännitys ja taianomainen hetki heräsi jälleen henkiin. Komentosilta oli ihan pimeänä, olimme ankkurissa, maalta kajasti valoja sekä tähtitaivas yllämme ja rakkaus ihan vierellä, mitä muuta voisi toivoa? 


Olemme saaneet nauttia koko työtörnin ajan yhteisestä ajasta. Olen paljon vieraillut laivalla, hytistä on tullut kolmas kotimme. Eikä mitään muuta tarvitsisikaan, missä me olemme yhdessä, siellä on kotimme <3 Jo niin kotoisasti rouvan korkokengät ovat vallanneet hytin, vaikka laivalla muuten liikkuessa hiippailenkin villasukissa. Korot kopisevat ainoastaan hytin puolella ;)
Minä olen tottunut kulkemaan korkkareissa. Laiva-elämä on tuonut uuden aluevaltauksen, naisen on myös pärjättävä tennareissa ja tasapohjaisissa kengissä hukkaamatta naisellisuuttaan. Nimittäin hyvin usein laakongilla kiipustaminen on kuin Veikka Gustafssonin retkeilyä, että vois korkkarit todellakin nousta kattoon.

Minun mummoni on aina haaveillut merille, kun elämä onkin kuljettanut eritavalla, hän silmät sädehtien kuuntelee meidän arkeamme. Hän sanoi minulle, että elämme jännittävää elämää josta hän oikein on kade. Nauttikaa siitä, että näette eri paikkoja ja saatte tuntea meren taian.
Mummoni on se, ketä kertoi minulle Kapteenskan arvonimestä entisaikaan. On kovin klassista, että miehen saavutusten myötä myös rouva saa oman arvonimen. Romanttista etten sanoisi....
Äitini on työskennellyt matka-oppaana aikanaan S/S Borella, kun minä olen ollut 4-vuoden ikäinen. Olen kulkenut hänen mukanaan ja näin ollen jo pienenä tyttönä tutustunut laiva-elämään. Liekö tuolta on perintönä nautinen ajatusmaailmani?Ja kuinka ollakkaan, elämäni rakkaus onkin Merikapteeni? <3

lauantai 24. joulukuuta 2016

Happy Holidays


Me vietämme ensimmäisen joulumme laivalla, kuten kuuluukin... :)

Öljytankkerin joulutunnelma saa pikku rouvan pähkinöimään ja silmät sädehtimään rakkaan mieheni nauraessa partaansa nautista hössötystäni. 

Meillä tämä joulu menee laiturissa, toisilla taas merenrauhassa. 
Kävimme komentosillalla seuraamassa kuinka M/T Mastera lipui jouluksi ulapalle.... 




Rakkaat lukijamme,
Hyvää Joulua
 toivottaa 
Kapteenska Rahja Kapteeninsa kera <3 

torstai 22. joulukuuta 2016

Kosintapuun tarina


Yöllä 28.08.2016… 

Olimme juuri olleet Ninan kanssa rakkailla naapureillamme illanvietossa. Tapana Hakkenpäässä on tulistella erinäisillä kokoonpanoilla ja pitää ns. omaa kivaa pienissä piireissä. Tällainen ilonpito oli juuri takana ja tuli aika lähteä tarpomaan Tuiskulaa kohti.

Lähdimme kävelemään käsi kädessä pimeään yöhön. Hakkenpäässä yöt todella ovat pimeitä, valonsaasteen loistaessa poissaolollaan syrjäisemmillä hiekkateillä.  Juttelimme kävellessämme niitä näitä ja annoimme silmiemme tottua tähtien / kuun valoon. Mä rakastan kävellä tuolla öisin… Eikä mikään ole hienompaa kuin kokea moinen rakastamansa naisen kanssa. Matka tuntui kaiken kaikkiaan kuin unelta. 

Olimme Ninan kanssa tavanneet tasan 5 päivää aikaisemmin. Maailma oli molemmilla heittänyt täyden voltin ja kumpikin tiesi sisimmässään, että nyt on kyse jostain aivan muusta kuin mitä kumpikaan oli aiemmin kokenut. Meillä molemmilla oli takana noin 40 vuotta elämää, eikä mikään… ei niin sitten mikään vetänyt vertoja sille mitä nyt koimme yhdessä. Keskustelimme asiasta taaplatessamme tähtikuvun alla ja hengitimme onnea, siltä se tuntui.

Matkaa Tuiskulaan oli hiekkatietä pitkin ehkä 800m? Kumpikaan ei halunnut tuon taipaleen päättyvän, joten päätimme pitää pienen breikin tien vieressä kasvavan persoonallisen männyn juurella. Tuohon aikaan yöstä ei kyseisellä hiekkatiellä juuri liikennettä tarvitse pelätä, joten istuimme molemmat risti-istuntaan puun alle ja pidimme taukoa. Hengitimme raikasta yöilmaa ja juttelimme niitä näitä. 

Rakkautta oli ilmassa ihan mieletön määrä, istuimme siinä toisiamme vasten, juttelimme ja annoimme silmien leiskua kipinää. Kuin yhdestä suusta / mielestä, molemmille juolahti mieleen ajatus… 

”HITOT! Tiedätkö rakas,  mehän voidaan paukauttaa muuten naimisiin vaikka saman tien?” 

Meidän ei tarvitse aikuisina, elämää nähneinä ihmisinä epäröidä. Molemmilla oli todella vahva tunne siitä, että tämä on oikein. Epäröintiä ei ollut olemassa. Sen tuominen tähän suhteeseen olisi merkinnyt ulkopuolisen maailman normien mukaan pelaamista, eikä kummallakaan ollut moiseen mitään mielenkiintoa. Jälkikäteen ajateltuna, tämä toimintamalli on meille molemmille todella ominaista. Nyt kun ollaan tutustuttu paljon paremmin, niin täytyy sanoa, että jääräpäisyyttä löytyy… Jos jokin ulkopuolinen ”voima” on kampeavinaan kumpaakaan meistä, niin aikalailla varmaa on, että painelemme juuri toiseen suuntaan kuin mitä yleinen ”paine” odottaa. Tuo puun alla vietetty hetki oli meille se ensimmäinen ”AHAA” elämys tässä suhteessa. Meidän ei todella tarvitse välittää kenenkään mielipiteistä, vaan teemme juuri niin kuin parhaaksi näemme. Muistan kuinka tämän tajuaminen vapautti molemmat melkoiseen ilakointiin… Nauroimme puun alla kyyneleet silmissä, halailimme toisiamme ja suutelimme toisiamme. 

”Mehän mennään perkule naimisiin ja ASAP! ”

Emme todellakaan ala ensin ns. seurustelemaan, sopivan ajan kuluttua kihlautumaan ja taas kotvasen kuluttua avioitumaan. Siinähän menee helposti 2-3 vuotta hienoo avioelämää sivu suun. Molemmilla oli kiire aloittaa yhteinen elämä mahdollisimman pian. Johan tässä oli kumpikin tuhlannut 40 vuotta elämästään omaa puoliskoaan etsien. 

Hetkemme tuon maagisen puun alla tuntui lyhyeltä, mutta oli varmaankin todellisuudessa tunteja… Aamu alkoi sarastaa ja aamun valjetessa meitä tuli puun alle tervehtimään myös Justus & Hermanni (paikalliset koirakaverukset). Ne jolkottivat hiljaista hiekkatietä pitkin noin 5m päähän, pysähtyivät siihen ja toljottivat meitä hievahtamatta hetken. ”Mitä ihmeen porukkaa täällä istuu?” Ajattelivat varmaan ja kääntyivät kannoillaan kadoten sinne mistä tulivatkin. 

Totesimme Ninan kanssa, että nyt on muuten jo aamu ja nousimme kosintapuun alta ylös / jatkoimme matkaa käsi kädessä kohti Tuiskulaa. Kaiken kaikkiaan tuon noin 800m matkan taittamiseen tuona yönä meiltä meni 5 tuntia. Tuon 5 tunnin aikana vedimme rohkeat suuntaviivat tulevaisuuteen ja päätimme kulkea omia polkujamme ja antaa muun maailman yskähdellä ihan rauhassa päätöstemme tahtiin jos siltä tuntui. Ja yskähtelihän se hiukan…

Eniten itseäni jännitti rakkaan appiukkoni hyväksyntä. Arvatenkaan moisen hankkiminen ei ollut mikään läpihuutojuttu, sillä minähän ilmestyin Ninan elämään näennäisesti ihan puun takaa. Aivan samoin kuin Nina ilmestyi omaani. Meille kahdelle kaikki oli selvää, ympäröivälle maailmalle kaikkea muuta.

Kotvanen hääpäivän jälkeen matkustimme lapsuutemme maisemiin Kalajoelle. Laitoimme appiukolle viestin, että olimme tulossa ja olisimme halukkaita tapaamaan mikäli siihen oltaisiin valmiita. Muistan kuinka jännitin tätä reissua ja siihen liittyviä ensitapaamisia aivan älyttömästi. Nina jännitti tietysti myös tahollaan anoppinsa tapaamista. Siihenkin oli kieltämättä aihetta, sillä äitini osaa olla aika tiukka kriteereissään. 

Mietin kuumeisesti päässäni mitä oikein sanoisin appiukolle ensi näkemältä. Sen täytyisi olla jotain oman tyylistä, jotain suoraa ja jotain jota todella tarkoitan. Ja kun tapaaminen appivanhempien kanssa sitten järjestettiin ja viimein ”jouduin” kasvotusten appiukkoni kanssa, totesin näin:

Ennen ku kätellään, mulla on kolme asiaa sanottavanani.

1.    Anteeksi sydämeni pohjasta
2.    En voi katua mitään
3.    Minä olen elämäni aikana nähny monenlaista hiihtäjää. En kuitenkaan koskaan ole tavannut ketään lähellekään samanlaista kuin Nina. 

Noitten sanojen jälkeen kättelimme ja suuntasimme ravintolan ”loossiin” istumaan. Meidät Ninan kanssa istutettiin loossin perälle appiukon sanoin ”jottemme pääse karkuun”… 

Nyt 4kk. myöhemmin, minun täytyy todeta et ompahan ollut matka. Ja miten kaikki palaset perheidemme välillä ovatkaan loksahtaneet kohdalleen. Olen todella ylpeä siitä miten päätimme silloin kosintapuun alla vetää tämä omalla tyylillämme, täysin muista välittämättä. Meidän oma tyyli:

”Kiitos, anteeksi, en kadu mitään…Rakastan”

lauantai 17. joulukuuta 2016

"Tavatonta" rakkautta...

Eräänä iltana saunassa kävimme rakkaan vaimoni kanssa hauskan keskustelun. Sen innoittamana ajattelin avata erästä suhteemme osa-aluetta. Kyseinen osa-alue kun on lähes joka päivä meillä naurun / aidon hölmistyksen aiheena. Vaimo hölmistyy siitä etten tajua ja minä puolestaan hölmistyn siitä mitä olisi pitänyt tajuta =)

Kuten tuolla aiemmassa kirjoituksessani olen jo avannut, niin rakas vaimoni on todella NAINEN isoilla kirjaimilla. Ehkäpä juuri tästä johtuen, hänellä on tiettyjä odotuksia tai ns. ”itsestään selvyyksiä” joita minun miehenä pitäisi tajuta. Tämä aiheuttaa päivittäin huvittavia tilanteita, sillä oma toimintamallini on enemmänkin sellasta pohjalaista ”jokainen pärjäkkööt omillaan” tyyppistä juntteilua.

No millaisiin tilanteisiin nämä kohtuullisen erilaiset tottumukset sitten johtavat?

-        Outoja hetkiä ovien edessä (olkoot sitten kaupan, kodin, auton ovi) Ilmassa leijuu eräänlaista odotuksen tuntua. Nimittäin minun pitäisi miehenä avata ovi naiselle, kaikissa tilanteissa…
-        Outoja hetkiä portaikoissa. Minun kun pitäisi miehenä nousta portaat aina ensin?
-        Ihmetyksen hetkiä nenän vuotaessa… Minulla pitäisi miehenä aina olla nenäliinoja matkassa naisen tarpeisiin?
-        Pyörimistä päällystakin kanssa sekä sitä puettaessa, että riisuttaessa. Minun pitäisi ilmeisesti miehenä auttaa naista takin kanssa.
-        Odotuksen tuntua pöytään istuttaessa, minun kun pitäisi miehenä ojentaa hänelle tuoli. Pöydästä poistuttaessa esim. ”puuteroimaan nenää”. Kaikkien miesten pitäisi nousta kun nainen poistuu pöydästä…
-        Avaamattomia tölkkejä, pulloja & tyhjiä juomalaseja pöydässä. Minun kun pitäisi mitä ilmeisimmin avata ja kaataa juomat aina myös naiselleni…
-        Ravintolassa ollessamme minulle ilmoitetaan hyvin tarkasti mitä halutaan tilata… Ihmettelin tätä monesti kunnes kävi ilmi, että kaiken tämän takana on odotus siitä, että minä suoritan miehenä tilaamisen myös naisen puolesta tarjoilijan saapuessa.
-        Autosta asioille poistuttaessa, rakas vaimo jää monesti todella paljon jälkeen minun tallustaessa tomerasti kohti päämäärää… Jujuna olisi ilmeisesti se, että minun pitää miehenä ensin suunnata naistani kohti ja kaapata tämä käsikynkkään. Tämän jälkeen vasta yhdessä jatkaa kohti määränpäätä?
-        Metsässä samoiltaessa, rakkauteni jää myös monesti jälkeen ns. haasteellisempiin maaston kohtiin… Odotusarvona on, että minä miehenä ojennan käteni ja tuen vaimoani hänen ponnisteluissaan esteiden yli.

Tämän tyyppisiä tilanteita on meillä päivät pullollaan. Varmasti ainoa mun selkärangassa alkujaankin ollut ”herrasmies ele” on se, että kauppakassit & muut  taakat pyrin aina kantamaan vaimoni puolesta. Mutta siinä se… Kaikessa muussa herrasmiesmäisyydessä olen auttamatta pihalla kuin lumiukko. Saunakeskustelumme aikana tajusin kuinka juntti mä tosiaan tavoiltani olen ollut ja olen edelleen vaimoni näkökulmasta katsottuna. Tämä on todella huvittavaa. Mikä parasta, se on huvittavaa myös vaimoni mielestä. Eli tälle ”luolamies” versus ”hieno nainen” asetelmalle on makee nauraa yhdessä. 

Keskustelun aikana saimme yhdessä asiaan myös pikkasen syvempää näkökulmaa. Nimittäin, vaikka minulla ei todella ole sellaisia tapoja joita vaimoni mieheltä ehkä yleisesti odotti ennen tutustumistamme… Minulla on häntä kohtaan aitoa rakkautta. Ja mitkään tavat, olivat ne sitten kuinka ihania ja näennäisen huomioivia hyvänsä, eivät korvaa rakkautta ja aitoa välittämistä. Minä voin junttiudessani olla kuinka epäkohtelias tahansa, mutta vaimoni todella tietää etten tee sitä tahallani. Yksi aidosti lämmin katse lämmittää häntä taatusti enemmän kuin koko päivä täynnä tyhjää / opeteltua ”herrasmiesmäisyyttä”. 

Mä tiedän olevani vaimolleni yliwoimaa. En tavoissa, en statuksessa, en sivistyksessä, en varallisuudessa, en varmasti missään ns. mitattavassa asiassa… Vaan rakkaudessa. Kukaan ei kykene rakastamaan häntä yhtä syvästi kuin minä. Siitä mä olen aivan varma.

Wellu