torstai 3. elokuuta 2017

Jeremiaan luolien opetus

Mehän tykkäämme seikkailla, luonnossa, kahden, jatkuvasti...

Eräänä kauniina päivänä päätimme suunnata tutkimusmatkamme Kustavissa sijaitseville Jeremiaan luolille. Idean tähän saimme ystävältämme joka myös harrastelee luonnossa liikkumista ja vinkkasi meille paikasta. Tunnet varmasti "piston sydämmessäsi" rakas ystävä 😘


Noniin, eli vinkki oli saatu ja päivä oli täydellinen... Menox!

Pienen kotilomatkan jälkeen saavuimmekin Kustaviin ja luolien maastoon. 

Ajoimme toki ensin koko risteyksen ohi aina lossirantaan saakka. Siellä aiheutimme kotilolla pienen selkkauksen vängätessämme U-käännöstä muun lautalle ajavan liikenteen joukossa. Toki myös nahistelimme keskenämme, koska vänkärihän AINA tietää paremmin miten pitäisi ajaa ja kuskilla on tietysti noissa tilanteissa pinna jo kyrvähtänyt. Makee kombo, elämän suolaa 😆

Muutama sata metriä ennen lossirantaa kääntyy päätieltä pieni hiekkatie oikealle. Tästä tien vierestä löytyy opaste polulle jota pitkin pääsee Jeremiaan luolille. Kulku omalla vastuulla, kuten kylttikin vielä erikseen korostaa.



Maasto on suomalaiselle metsälle varsin tyypillisesti kivikkoista, mutta polkuja on helppo seurata. Muutaman sadan metrin päästä saavutaan ns. pelipaikoille. Ollaankin yllättävän korkealla, toteamme molemmat kuin yhdestä suusta. Edessä avautuu kalliojyrkänne isoine lohkareineen ja taustalla kimmeltää turkoosi meri. TODELLA makea paikka.

Lähdetäämpä kuvien kautta fiilistelemään suomalaisen metsän tunnelmaa ja myös niitä viestejä / viisauksia mitä metsältä voi halutessaan oppia...




Kuvat eivät koskaan kykene välittämään kokonaisvaltaisesti sitä kokemusta joka kussakin ohikiitävässä hetkessä on. Metsän muodot, lukemattomat yksityiskohdat, kaiken kattava näennäinen / mutta kuitenkin täydellisen toimiva sekasorto. Ehjä ekosysteemi pirstaloituneen egomme käsityskyvyn tuolta puolen... Tätä kaikkea on metsä ja siksi metsässä on "sitä jotain". 

Minun mielestäni kuvan, videon, minkään mielen luoman dokumentointikonstin ei voi koskaan olettaa korvaavan itse kokemusta. Kokemus itsessään  kun on aina erottamattomasti sekä henkinen, että fyysinen tapahtuma todellisuudessa. Mikään muu ei kykene koskaan replikoimaan tätä. Oma muisto jonkin itse ottamasi kuvan kautta, taikka jonkun toisen ottamaan kuvaan samaistuminen ovat molemmat vain todella valjuja heijasteita siitä mitä joskus on ollut.

Tämän takia, jokaisen hetken ainutlaatuisuus kannattaa tiedostaa. Tiedostamaton vaihtoehto on, että kuvaat taikka filmaat jonkin maagisen tuokion ikäänkuin itseltäsi paitsioon. Kuviin, muistoihin ynnä muuhun todellisuuden rinnalla varsin pinnalliseen sälään (egoon) pääset aina takaisin. Aitoon ja syvään hetkeen, siihen et pääse enää koskaan. 

Näin ollen seuraavan kerran kun koet jotain makeeta... Ota syvä henkäys ja keskity kokemaan se. Älä ihmeessä tartu ensitöiksesi kameraan, kännykkään ja dokumentoi sitä. Dokumentoimaan kerkeää jos kerkeää. Täysin sivuseikka.





Kaikkialla minne katsoo, on elämää. Polut ovat kuluneet niille sijoilleen missä on liikettä vehreyden keskellä. Polkujen linjoja ei kukaan ole varsinaisesti suunnitellut, ne vain ovat muodostuneet sinne perustuen erilaisten otusten mieltymyksiin kulkea varvikossa. Luonto on tyystin erilainen kallioiden päällä ja niiden varjossa vain 10-20m alempana. Erilaisuus ei aiheuta täällä kränää, koska kaikella on paikkansa ja egon pettämätön ongelmienluontikyky loistaa poissaolollaan. Ongelmia tässäkin miljöössä on vain silloin, kun paikalle sattuu ihminen... 😆


Kallioden juurella on jos minkä mallista luolaa / onkaloa. Minusta oli makee kattella ku Justiina hämmästeli näitä hienoja luonnon muovaamia rakennelmia. Tänne kun joku ääliö menisi ja rakentaisi terassin, niin homma olisi pilalla.



Luonnossa liikkuessa ihminen on rennoimmillaan. Tämä meinaa myös sitä, että sisältä löytyy helposti se sama iloinen pikkuvesseli joka usein on haudattu egon tarinoiden alle. 

On hienoa vaan hämmästellä, kiipeillä lohkareilla ja todeta kuinka näin vanhempana sellainen ehkä terve varovaisuus on tullut kiipeilyyn mukaan. Nuorenahan sitä olisi täällä temponut menemään vailla mitään itsesuojeluvaistoa. 

Lohkareet haastoivat myös mittelöön... jonka tietenkin hävisin. Egoni kautta olisi varmaan täytynyt raahata paikalle kaivinkone ja näyttää tälle kivenmurikalle kuka on kingi. Mutta mitä ihmettä, rakkaalle vaimolle pullistelu sai tässä tapauksessa riittää. Siellä se kaunokainen huokaili alarinteessä ja päivitteli "varovasti Welmeri"... 😍 Tuli juuri sellainen sopivasti rakastettu ja tärkeä olo. 😆





Koko paikka oli sellaista "wau, kato..." tunnelmaa täynnä. Pää pyöri akselinsa ympäri kuin pöllöllä konsanaan... 

Luontainen kasvusto tekee vaikutuksen. Miten joku pieni saniainen saa kaiken tarvitsemansa juuri tästä?

Kuinka tämä julmetun kokoinen mänty (taaskaan kuva ei tee oikeutta) voi kasvaa tuolta lohkareista?

Mikäli nämä kaksi edellä kuvattua kasvia olisivat ihmisen hoitamassa puutarhassa tai puistossa... Ei niiden vaikuttavuus olisi ollenkaan samalla tasolla kuin täällä. Vaikuttavuus tulee suoraan miljööstä missä kukaan ei ole päättämässä mitään niiden puolesta mukamas paremmin. Ja juuri siksi tämäkin luonnon puutarha hakkaa sekä vaikuttavuudessaan, että pitkäikäisyydessään minkä tahansa ihmisen puutarhan taikka rakennelman. Näin siis mikäli ihminen egoineen antaa sen olla...

Tekisi mieleni filosofoida, että otetaampa mekin mallia tästä. Eletään elämää enemmän metsän kaltaisesti, sen sijaan et uurastetaan pienen mielemme puutarhassa ja rypistellään kaikkea mahdollista vastaan otsa kurtussa. Käännetään huomio omiin kankeisiin kaavoihin & suppeisiin näkökulmiin. Annetaan monen asian vain olla ja löytää tiensä. Kenties sitä kautta meistä tulisi ihmisinäkin hiukan Jeremiaan luolien kaltaisia? Luonnollisia, avaria, suvaitsevia, sinnikkäitä, sopeutumiskykyisiä ja pitkäikäisiä? Sanalla sanoen aidosti vaikuttavia. 😉






Kuvissa pari pientä egoa, suuren maailman reunalla... 

UGH, Jeremias on puhunut 🙏

...

Sellainen oli seikkailumme Jeremiaan luolilla Kustavissa. Paikkaa täytyy suositella varauksetta. Me päätimme heti, että tänne täytyy tulla takaisin eväitten kanssa ja viettämään kokonainen päivä. 

Milloin? No, se oikea päivä kyllä tuntuu molemmilla tuolla jossain... ja sitten mennään. 

Ei suunnitelmaa sen kummempaa. Rakkautta vaan 💖








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti